perjantai 25. toukokuuta 2012

Suomen turvallisin paikka


Helmikuu 2012: Mun pikkuinen poika oli tosi sairaana ja ainoa paikka, mistä sai apua lauantai-illalla, oli terveyskeskuspäivystys. Sen kauhukokemuksen jälkeen purin kiukkuani kirjeessä Annulle ja sähköpostilla Anskulle. Kerroin, mikä hullujenhuone päivystys ainakin tuona iltana oli. Hullut hakkaa eristyshuoneen ovea kaikin voimin, juopot kuseksii pitkin seiniä ja haastavat riitaa paikan ainoalle vartijalle tai eivät anna hoitaa itseään ja heiluvat verissä päin pitkin poikin. Kaikki hullut ja humalaiset pitää ehdottomasti hoitaa. Mutta olisiko liikaa pyydetty, jos lapsille olisi oma odotushuone, kun siellä joutuu odottamaan niin tolkuttoman kauan ja touhu ei ole mitään lasten katsottavaa. Paasasin näille ystäville, että päivystykseen tarvitaan ehdottomasti enemmän kuin yksi vartija, joka joutuu nyt leikkimään poliisia ja psykologia! Tarvitaan heti sinne enemmän vartijoita, lääkäreitä, psykiatri ja lapsille oma odotushuone. Mutta sellaiseen ei varmaan löydy mistään rahaa.

Ansku: "Juu, eipä ole psykologeista, poliiseista, vanginvartijoista tai tuomareista pulaa siinä vaiheessa kun Annua, tätä Suomen pahinta rikollista, yritetään pitää telkien takana."

Annu: ”Olipa teillä hurjan kuuloinen lääkäripäivystysreissu. Täällä vankilassa elämä on suorastaan rauhallista verrattuna tuollaiseen, vaikka voisi kuvitella, että asia on päinvastoin.”

Viime talvena mun mies joutui sairaalaan muutamaksi päiväksi. Kun hän oli lähdössä, aloin ruikuttaa, etten uskalla jäädä yksin kotiin lasten kanssa. Mies totesi siihen, että eihän sulla ole mitään hätää. Tää on ihan just Suomen turvallisin paikka, poliisit ramppaa alvariinsa tossa seinän takana. Jos tulee joku hätä, niin huikkaat ne tänne :)

tiistai 22. toukokuuta 2012

Ihan oikeita, pieniä, viattomia lapsia

Eräs kotiäiti H. oli huhtikuussa 2001 tätä mieltä:

En määrittele omien lasten hoitoa työksi, vaan. . . ? Normaaliksi elämäksi. Hoitipa niitä penskoja sitten äiti tai isä. Väistämätön seuraus siitä, että lisääntyy.
* * *
Annu vastasi:
Heh, heh, tuosta on kai vedettävä se johtopäätös, että se mikä määritellään
TYÖKSI on EPÄNORMAALIA elämää. ;D ;D ;D

Älä nyt ota tätä mitenkään henkilökohtaisesti, H., mutta kaiken kaikkiaan kirjoituksesi kuulosti juuri sellaiselta, mitä odottaisi tiukasti omassa tutussa ja turvallisessa elämänpiirissään kiinni olevalta ihmiseltä, joka ei edes yritä katsella asioita laajemmasta näkökulmasta ja joka ajaa tiukasti vain omia etujaan peläten että joku "huonompi" tai "vähemmän tarpeessa oleva" äiti ehkä saisi jotain ansiotonta etua, joka olisi epäsuorasti poissa "paremmilta äideiltä".

Suotakoon elämä ja toimeentulo myös "pummiäitien" perheille - ihan oikeita, pieniä, viattomia lapsia näihinkin perheisiin syntyy ja kasvaa. Ehkä osa niistäkin äideistä skarppaisi, jos heitä alettaisiin kohdella hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä, eikä pelkkinä loisina.

Yrittäjähaaveita ja pölypalloja

Kotiäidit vaihtavat ajatuksia perheen ja työelämän yhdistämisestä huhtikuussa 2001

P. kirjoitti:
Siinä mielessä, ehkä eroan siitä perinteisestä kotiäidistä, etten ole mikään talouden pitäjä. Eli en välttämättä joka päivä miehelleni pöperöitä tee ja pidä kotia totaali putsingissa.

* * *

K. kirjoitti:
Tämä kirvoitti kyllä kunnon hymyt meikäläiseltä! Käsi ylös, kuinka moni kotiäiti tälläkään listalla kuuluu tähän "perinteisen kotiäidin" kategoriaan, joka siivoa ja laittaa ruoan miehen kotiin tuloaikaan. :) En minä ainakaan. :)

Minulle kotiäitinä olo merkitsee tässä mielessä sitä, että hoidan lapset kotona enkä vie heitä päivähoitoon. Miehen hoitaminen ei kuulu "toimenkuvaani" sen enempää nyt kuin se kuuluisi silloin kun kävisin päivätyössä. Kotitöitä jaamme (minä teen kyllä suuremman osan, mutta asiaan saisin heti muutoksen kun sitä haluaisin) ja lapsistakin huolehdimme yhdessä, vaikkakin minä enimmäkseen koska olen heidän kanssaan enemmän.

* * *

C. kirjoitti:
Tämän kaiken selkkauksen tuloksena aloin pohtia josko voisin työskennellä kotona ja samalla hoitaa lapseni. ...  Mutta haave on yhdistää lasten kotonahoito ja työnteko jossain määrin.

* * *

M. kirjoitti:
C., sama täällä. Olen jonkun verran työskennellytkin kotosalla lastenhoidon ohessa, julkaisutoimintaa teen ja kirjoitan freelance-juttuja. Tämä voisikin olla hei kuulkaas tärkeä asia keskusteluun, miettiä minkälaista yritys-, alinhankinta- tms. toimintaa kotiäitinä voisi tehdä, miten kouluttautua, miten oppia markkinoimaan, mikä on sen vaikutus lapseen ynnä muuta.

* * *

Annu kirjoitti:
Perinteisistä kotiäideistä: kiva tietää, että on muitakin "ei-perinteisiä" kotiäitejä. Täällä ilmoittautuu vielä yksi "meidän kotimme ei kyllä kiillä puhtaudesta" -äiti.

Työn ja lastenhoidon yhdistämisestä: minun mielestäni on pelkästään hyvä, jos lapset voivat olla mukana näkemässä vanhempiaan tekemässä töitä (ei kyllä ole pienten lasten kanssa mitenkään helppoa). Yhdenlaista keinotodellisuudessa elämistä sekin on, jos vain lauletaan ja leikitään päivät pitkät, ja ruoka ja kaikki muu tulee vain eteen jostain tyhjästä, niinkuin päiväkodeissa. Ihanteena minullakin olisi, että voisin lasten ollessa pieniä tehdä myös jotakin töitä kotona, saa nyt nähdä, tuleeko siitä mitään.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Maailman huonoin ennustaja

Minäkin olen joskus yrittänyt Annua lohduttaa sanomalla, että asiat eivät onneksi voi tästä enää pahemmaksi mennä. Joka kerta olen ollut väärässä. Aina ne ovat menneet vielä kamalampaan suuntaan. Nyt en enää suostu ennustamaan yhtään mitään.

Näin Annu kirjoitti minulle huhtikuussa 2010, jolloin käräjäoikeudessa käsiteltiin murhasyytettä:

Kyllä vähän sellainen olo tuli keskiviikkona, kun meillä silloin 2006 kotietsintää tehneitä poliiseja kuultiin todistajina, että ollaanko minua nyt lynkkaamassa rikollisen epäsiistin kodin takia vai ollaanko tässä murhaoikeudenkäynnissä. Yksi poliiseista oli jopa laskenut vaatekaapistani tyhjät dödöpullot, joiden runsas lukumäärä oli ylittänyt hänen käsityskykynsä. Olisin halunnut kommentoida, että keräilin niiden kuulia askartelutarvikkeiksi, mutta tuomari ei antanut.

Muukin murhasyytteen puolesta puhuva "näyttö" oli samaa tasoa kuin kyseinen dödöpullojen ynnäily. 

Olin silloin ihan varma, että niillä eväillä ei tuomiota voida antaa. Toisin kävi. Onneksi hovioikeus korjasi virheen, mutta ihan turhaa aikaa ja veronmaksajien rahoja siihen saatiin tärvättyä. Ja nyt samaa asiaa pitää puida vielä korkeimmassa oikeudessa, joka kenties palauttaa asian johonkin alempaan oikeusasteeseen käsiteltäväksi... Ei, en suostu ennustamaan yhtään mitään. Odotan ja katson, mitä tuleman pitää. Ja toivon, että Annun hermot, huumorintaju ja usko tulevaisuuteen vielä kestävät.

Saako tälle edes nauraa...


Elokuu 2011. Vietiin kimpassa Annun auto huoltoon ja päätettiin samalla reissulla mennä vähän ostoksille, vaikkei mitään himoshoppaajia ollakaan. Annu keskittyi luontevasti minuun, pikku-Villeen ja ostoksiin. Minulla taisi olla ensin hiukan tuntosarvet liikaa esillä, kun kuulin välillä häiritsevää supinaa ”onkstoise… onsese”. Välillä juteltiin vakavia ja toisessa hetkessä hiukan hulluteltiin. Kenkäostoksissa luotettiin salapoliisi-sepon arvioon kiilakorkokengistä, eikä siis sorruttu sellaisiin. Annu oli rohkea ja uskalsi tulla mun kyytiin vielä toistekin. Toisaalta me taidetaan olla molemmat vähän sellaisia klassisia ”nainen ratissa” – tyyppejä. Ainakin vähän, ihan tosi vähän.


Välillä jutellessa ei kyyneleet ole ollut kaukana puolin ja toisin. Kun Annu joutuu nieleskelemään, kuin sanattomasta sopimuksesta on aika vaihtaa hiukan kevyemmälle linjalle. Itku ei kuitenkaan mitään tässä tilanteessa auta. Ja itkemisestä tulee vaan silmät punaiseksi ja turpoaa rumasti, ripsiväri leviää ja sitten tulee vielä nuhakin;) Viime syksynä pilailtiin viranomaisten kustannuksella ja keksittiin mitä hulluimpia lööppejä aiheesta ja kaikkea muuta tosi mautonta, mutta ah, niin voimaannuttavaa ja rentouttavaa. Vaikka ajattelemme Annun kanssa samalla tavalla siitä, että kaikelle pitää voida nauraa, vaikeillekin asioille, mutta nyt tämän lapsia koskevan oikeudenkäynnin osalta huumorintaju on ollut kyllä todella koetuksella.


Annun kirje 20.3.2012
”Tuli sitten vielä näitä raiskaus- ym. syytöksiä ihan puskan takaa. Juuri kun alkoi ajatella, että tämän huonommaksi ei enää voi mennä, meni sittenkin! Kyllä tässä on ollut kaiken tämän jälkeen aika voimaton olo. Viimeksi asiaan pystyi sentään vielä suhtautumaan huumorilla, mutta nyt ei enää pysty, kun kyseessä on sentään omat lapset. Ja mitään ei voi tehdä tilanteen tervehdyttämiseksi niin kauan kuin tämä pitkäksi venähtänyt oikeusprosessi on kesken. Kyllä tässä on edessä rankka kevät, mutta onneksi tämä joskus vielä on ohi…”


Olen useasti joutunut sanomaan Annulle, että en pysty edes arvaamaan, miltä hänestä tuntuu, voin yrittää kuvitella, mutta se on vaikeaa. Tämä kaikki menee niin yli pienen ihmisen käsityskyvyn.



sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Tuulahduksia tosielämästä

Kerroinkin jo aiemmin siitä, kuinka suuren osan ajatuskapasiteetistani Annu on viime vuosina täyttänyt. Siinä vaiheessa kun ajatukset alkavat pyörimään yhden ja saman asian ympärillä, tulee minulle tarve ajatella välillä jotakin muutakin. Tässä viime aikojen parhaiksi osoittautuneet keinot:

1. Kilautan kaverille. Heidän perheensä on juuri löytänyt kivan mökkipaikan. Sen hankkimisen järkevyyden pohtimisessa, paikan päällä käymisessä ja tarjouspyynnön hyväksymisen jännittämisessä saa mukavasti kulumaan monta tuntia.

2. Ratsastustunti. Täysi mahdottomuus ajatella mitään muuta kuin kantapäiden painamista alas ja selvän laukka-avun antamista. Vasta loppuverryttelyssä ajatus karkaa ensimmäistä kertaa takaisin Annuun.

3. Talkoot ulkoilmassa. Tuli vietettyä viisi tuntia kentän laidalla remmityttönä. Yhtään ei saa ajatus herpaantua tai muuten oma homma jää hoitamatta. Sinänsä yksinkertainen homma: ota remmi maasta ja vie se pesuvatiin parinkymmenen metrin päähän. Palaa takaisin ja vie seuraava. Jne, jne...

Kun Annu pidätettiin syksyllä 2009, pohdin kauan aikaa, mitä kirjoittaisin hänelle. Sitten päätin kirjoittaa päiväkirjatyyppisesti omasta elämästäni. Näin jälkeenpäin ajatellen ja omien kokemustenikin perusteella on tärkeää, että pystyy edes hetkeksi irrottautumaan raskaista ajatuksista.

3.11.2009
Paljon, paljon kiitoksia pitkistä kirjeistäsi! Sain ne vasta äsken, kun minun postini menee tutkijan kautta, eli ne luetaan (katsotaan) läpi ennen kuin saan ne omiin käsiini ja tutkija on ollut lomalla ja sairaslomalla, joten sain nyt kaikki kerralla. Oli tosi piristävää saada lukea juttujasi "tosielämästä", kun olen ollut täällä eristettynä ulkomaailmasta nyt jo 40 päivää yhteen menoon...
Annu

14.11.2009
Kiitoksia kirjeestäsi! Äläkä yhtään nolostele ruusuista elämääsi - tuntuu tosi mukavalta kuulla tuulahduksia normaalista, hyvästä elämästä...
Annu