perjantai 15. kesäkuuta 2012

Lööppijulkkis


Juttelin tänään toimittaja Susanne Strömbergin kanssa puhelimessa. Hän kirjoittaa Annusta ja meistä ja tästä blogista artikkelia Apu-lehteen. Ou jeah, saadaan taas vähän julkisuutta.

Julkisuushakuisuutta on esitetty motiiviksi sille, miksi me kirjoitamme tätä blogia. Kun omat osaamiset ja näytöt eivät riitä parrasvaloihin, niin tällä lailla päästään edes lainavalossa tuikkimaan hetkeksi. Muka.

Veikkaus ei voisi kovin paljon enempää mennä pieleen. Minulla ei ole mitään hinkua päästä (tai joutua) omalla nimelläni ja naamallani julkisuuteen. Itse asiassa ajatuskin siitä kammottaa minua. Haluan elää rauhassa, tehdä töitä, kasvattaa lapsia ja harrastaa omia juttujani. En kaipaa elämääni muuta kuin tuiki tavallista perhe-elämää.

Niina kirjoitti aikaisemmin rohkeudesta ja Ansku osoitti sitä lupautumalla esiintymään A-studiossa. Susannen haastateltavaksi suostuminen on minun yritykseni olla rohkea. Ei siksi, että pääsisin julkisuuteen, vaan siitä huolimatta. Olen sitä mieltä, että jos ihmisellä on mielipide, hänellä on oltava myös pokkaa esittää se omalla nimellään. Muussa tapauksessa mielipiteensä voi kaikessa rauhassa tunkea sinne, minne aurinko ei koskaan paista.

Olen siitä hyvässä asemassa, että voin ainakin jossain määrin itse päättää ja säädellä sitä, millaista kuvaa minusta julkisuuteen välittyy. Enkä onneksi ole kovin kiinnostava, tällainen tavis-lähiöäiti vaan. Annulta oikeus yksityisyyteen ja oikeudenmukaiseen kohteluun on riistetty jo ajat sitten. Hänellä ei ole mitään kontrollia siihen, mitä ja miten hänestä julkisuudessa kirjoitetaan. Ja hänestähän tosiaan kirjoitetaan ihan mitä vaan.

Iltapäivälehdille Annu on pelkkä bisnes, keino myydä lisää lehtiä. Totuus ja inhimillisyys on siinä pelissä heitetty romukoppaan jo ajat sitten. Puolustautumiskyvyttömällä ihmisellä on helppo rahastaa.

Mietin joskus, uhraavatko Annusta roskajuttuja kirjoittavat toimittajat tai häntä keskustelupalstoilla parjaavat kotisohvien sherlockholmesit ajatustakaan sille, että heidän herjojensa ja valheittensa (jotka keskustelupalstoilla hurskastelevasti verhotaan termin ”spekulaatio” taakse) kohteena on oikea ihminen. Pohtivatko he koskaan, miltä tuntuisi itse olla samanlaisen kirjoittelun kohteena? Millaista olisi, jos joku oma läheinen joutuisi samanlaiseen julkisuusmyllyyn, johon Annu on vedetty? Olisiko kivaa? Tuntuisiko kohtelu oikeudenmukaiselta?

Kyllä varmaan.

Olen varma, että Annu ei koskaan ole halunnut julkisuuteen. Tosin ne muutamat haastattelut, joissa hän on yrittänyt puolustautua syytöksiltä ja saada omaa näkökulmaansa julki, on tietenkin pahantahtoisesti sellaiseksi tulkittu. Annu on pakotettu pelaamaan peliä, jota hän ei voi voittaa. Jos hän vaikenee, hän on syyllinen; syytönhän julistaisi syyttömyyttään kovaäänisesti koko maailmalle. Jos hän puhuu, hän on silti syyllinen; yrittää valehdella ja manipuloida ja puhuu vielä ihan vääriä asioita väärillä sanoilla ja ilmeillä. Tekipä tai sanoi Annu mitä tahansa, aina on ihmisiä, joiden mielestä juuri se teko on aukoton osoitus hänen syyllisyydestään kaikkeen mahdolliseen pahaan.

Jos olisin pahantahtoinen ihminen, toivoisin näille roskakirjoittajille samanlaista kohtelua kuin mihin Annu on joutunut. Mutta kun en ole. En minä oikeasti toivo sitä kenellekään. Toivon vaan, että se jo Annunkin kohdalta loppuisi.