Valon välähdyksiä ja pimeää touhua

Kun itkupotkuraivarit ei auta ja haluaa etsiä elämän valoisia puolia, niin kaiken käräjätuomarien moittimisen ja motlaamisen lomassa, oli minun pakko yrittää pinnistellä keskiaivojani ja etsiä Annun viimeisimmästä tuomiosta edes jotakin positiivista. Tutkimuksen mukaan ihmisen optimismia näyttää hallitsevan pieni osa keskiaivoissa. Tämä alue aktivoi ihmisiä ajattelemaan positiivisesti siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mitä optimistisempi ihminen on, sitä valoisammalta alue näyttää aivoskannauksessa. Vaikka ajatus siitä, että pahassa olisi jotain hyvää, on aika absurdi, niin löysin kuin löysinkin tuosta kammottavasta tuomiosta muutaman iloisen asian. Keskiaivoni olisivat loistaneet ainakin hetken skannauksessa.


Yksi hyvä asia on ilman muuta se, että kyseiset tuomarit hoksasivat lasten kertomien eläinrääkkäysjuttujen mahdottomuuden ja hylkäsivät syytteet näiltä osin. Vaikka kertomukset olivat värikkäitä, kekseliäitä ja suorastaa aivan hulvattomia, tutki poliisi kaiken tarkasti ja perusteellisesti asiaan kuuluvalla vakavuudella. Itse en ihmettelisi vaikka poliiseja olisi hippasen huvittanutkin kyseinen tehtävä. Tuomarit eivät siis pitäneet lasten juttuja näiltä osin luotettavina. Kuinka olisivat voineetkaan. Toiseksi tuomarit huomasivat ja erikseen myös tiedotteessaan mainitsivat, ettei kyse ole ollut saatananpalvonnasta, johon syyttäjät kuitenkin osaltaan vetoavat KKO:ssa syksyllä käsiteltävässä murhajutussa. Tuomarit eivät siis pitäneet lasten juttuja näiltä osin luotettavina. Viimeiseksi vaan ei lainkaan vähäisimmäksi, tuomarit arvioivat joidenkin lasten näkemykset väitetyistä tapahtumista täysin luotettaviksi ja hylkäsivät siksi syytteet näihin lapsiin kohdistuneiden rikosten osalta. Tuomarit eivät siis pitäneet juttuja näiltäkään osin luotettavina. Siinä taisikin olla kaikki ns. hyvät puolet. Syyttäjät ovat edelleen tyytymättömiä tuomioon ja tahtovat arvatenkin vetää hylätyt syytteet mukaan hovioikeuteen. Vetoan teihin syyttäjät, tulkaa järkiinne ja luopukaa näistä kamalista syytteistä tai jättäkää jo edes nämä asiaan täysin sivulliset lapset ja heidän perheensä rauhaan.


Yleisesti on tiedossa ja asiantuntijoitakin asiasta kuultu, että mitä enemmän lasten jutut sisältävät valheita ja suoranaisia mahdottomuuksia, sitä vaikeampaa on määritellä onko loppukaan osa kertomuksesta totta. Tuomarit pitivät lasten juttuja varsin monilta osin epäluotettavina, osin täysin mahdottomina. Silti tuomarit halusivat uskoa, että osa jutuista piti paikkaansa ja uskalsivat tuomita Annun ja Jensin pitkiin vankeustuomioihin. Tuomarit käyttivät jutussa varsin laajaa omaa harkintaa, ohittaen jopa asiantuntijoiden antamat arviot. Annun persoonallisuudenkin tuomarit arvioivat omatoimisesti tosin täysin erilaiseksi kuin mielentilatutkimuslausunnon laatineet Vaasassa ja aivan erilaiseksi kuin mihin syyttäjät vetoavat syksyllä KKO:teen etenevässä murhajutussa. Luonneanalyysejä näyttää tekevän vähän yksi jos toinen (muutkin kuin käräjätuomarit), jokainen omista lähtökohdistaan ja omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Itsestäni olen tämän blogin julkaisemisen jälkeen saanut lukea jos jonkinlaisia luonnearvioita ja ”kuinka minua viedään kuin litran mittaa”. Minua ei vie kukaan minnekään, menen juuri sinne minne itse haluan.


Valoisuus keskiaivoissani hiipuu, kun ajattelen Annua ja lapsia. Annu joutuu olemaan vankilassa ja oikeusprosessit venyvät pitkiksi. Huolestuttavin on kuitenkin lasten tilanne, kun heitä käsitellään seksuaalisesti hyväksikäytettyinä vaikka todellisuudessa he kärsivät valemuistoista / muistin manipuloinnista, joka on erityyppinen, mutta vähintäänkin yhtä vakava ja vaikea asia. Toivottavasti tämä asia huomioidaan ja lapset saavat parhaan mahdollisen avun tilanteessaan. Kaikesta huolimatta uskon ja toivon, että Annu ja lapset saavat vielä oman elämänsä takaisin - siitä ajatuksesta en suostu luopumaan.

Savannin karvavarkaat

Koskapa kaikki Annun ja Jensin tuomioon johtanut materiaali on salaiseksi julistettua, ei sitä voi julkisuudessa käsitellä. Mutta jotta runsaslukuisella blogiyleisöämme olisi uutta pohdittavaa ja ajanvietettä tarjolla, jatkan Savannin satujen sarjaa. Tässä toinen tarina:

Olipa kerran Leijona, joka oli kovin kiintynyt komeaan, pitkään harjaansa. Harjansa ansiosta se tunsi itsensä voimakkaaksi ja niinpä sen pahin pelko olikin kaljuuntuminen. Joka aamu Leijona vaelsi lammelle ja tarkasteli veden pinnasta kuvajaistaan ja oli yhä tyytyväisempi näkemäänsä.

Kuinka ollakaan, myös Gaselli tapasi käydä samalla juomapaikalla. Eräänä aamuna se kuopi itselleen syvemmän juomakohdan ja sai samalla aikaan pienen hiekkakasan, jonka huippu rikkoi ennen niin tasaisen veden pinnan. Vähän sen jälkeen Leijona asteli juomapaikalle ja kumartui juomaan ja tarkastelemaan kuvajaistaan. Mutta voi kauhistus! Keskelle sen harjaa oli ilmestynyt kalju kohta! Leijona ryntäsi paniikissa tiehensä tajuamatta ollenkaan, että kalju läntti olikin vain vedestä pilkottava hiekkakasa.

Niin lujaa Leijona pinkoi tiehensä, että törmäsi polulla loikkineeseen Pupuun. Pupu-parka sinkoutui lehtikasaan, josta kömpi kohta ihmettelemään, mikä siihen oli iskenyt. ”Minua on kohdannut karmea kohtalo”, ulisi Leijona, ”harjastani on varastettu karvoja!” Pupun mielestä ei ollut todellakaan järkevää väittää vastaan Leijonalle eikä se edes ylettynyt näkemään Leijonan päälakea, joten se katsoi parhaimmaksi myönnellä: ”Juu, niinpä näyttää olevan kalju kohta tuolla karvan seassa.”

Samaan aikaan paikalle asteli Kirahvi. ”Mikäs täällä on hätänä?” se ihmetteli. Pupu siihen innokkaasti selittämään, kuinka Leijonan harjasta oli varastettu karvoja ja että varas pitäisi saada kiinni mitä pikimmin. Päälle päin Kirahvi ei kylläkään huomannut Leijonan harjassa mitään vikaa, mutta Pupun ja Leijonan paniikki tekivät siihen vaikutuksen ja hetken mietittyään se kysyi: ”Hmm, oliko syyllinen se Norsun ystävä Sarvikuono?” Aivan näin pitkälle eivät Leijona ja Pupu olleet vielä ehtineet miettimään, mutta tarkemmin ajateltuna Sarvikuononhan sen on pitänyt olla, sillä sen ja Norsun lisäksi kukaan muu ei olisi tarpeeksi voimakas uskaltaakseen varastaa Leijonalta karvoja. Niinpä kumpikin huudahti kuin yhdestä suusta: ”Juu, Sarvikuonohan se oli!”. ”Ja Norsu oli mukana”, lisäsi Leijona varmemmaksi vakuudeksi.

Kohta marssivat Kirahvi, Leijona ja Pupu etsimään Sarvikuonoa ja Norsua. Ne löytyivätkin jonkin matkan päästä syömästä heinätuppaita auringon paahtamalla savannilla. ”Miksi varastitte Leijonalta karvoja?”, tivasi Kirahvi. Koska Norsulla ja Sarvikuonolla ei ollut aavistustakaan, mistä Kirahvi oikein puhui, eivät ne osanneet tehdä muuta kuin tuijottaa ihmeissään edessään olevaa tuohtunutta joukkoa. ”Myös ystäviltäni Gepardilta ja Leopardilta on viety karvoja”, keksi Leijona lisätä. Pupukaan ei halunnut jäädä sanattomaksi ja huikkasi: ”Niin, ja minunkin ystävältäni, Piikkisialta, on viety karvoja!”

Innostuksen puuskassaan Leijona ja Pupu eivät tulleet ajatelleeksi, että Kirahvi haluaisi varmasti puhuttaa muitakin eläimiä, joilta oli varastettu karvoja. Niinpä ne hiukan häkeltyneinä seurasivat Kirahvia, Norsua ja Sarvikuonoa kun nämä etsivät käsiinsä Gepardin. Savannin pikakiitäjällä ei ollut tietenkään mitään havaintoa moisesta itseensä kohdistuneesta karvavarkaudesta, ja saman totesivat vuorollaan myös Leopardi ja Piikkisikakin.

Norsu ja Sarvikuono luulivat asian olevan sillä selvä ja ajattelivat jo käydä jatkamaan keskeytynyttä laidunnustaan, kun paikalle osui vielä Gaselli, joka oli utelias tietämään, mistä moisessa kyläkokouksessa oikein oli kysymys. ”Sarvikuono ja Norsu ovat varastaneet Leijonan karvoja”, valisti Kirahvi asiantuntevasti ja arvokkaasti. Norsu ja Sarvikuono aukaisivat suunsa protestoidakseen ja kertoakseen Gasellille, kaikki mitä sinä päivänä oli tapahtunut, mutta Kirahvi oli nopeampi ja jatkoi: ”Ja savannilla ei varkaita suvaita.” Kirahvi piti huolen, että Sarvikuono ja Norsu eivät saaneet suun vuoroa ja ne passitettiin matkoihinsa saman tien. Seuraavana päivänä kun Leijona meni tarkastelemaan kuvajaistaan lammen pinnasta, oli hiekkakasa jo painunut pinnan alle, ja Leijona saattoi jälleen tyytyväisenä ihailla komeaa harjaansa.