Tapasin
Annun ensimmäistä kertaa kesällä 2011. Meidän lapset olivat tunteneet toisensa
jo pidempään, osa lapsista kun on saman ikäisiä. Emme ehtineet kauaa tavata
toisiamme vapaasti, vain muutaman kuukauden. Olen jälkeenpäin miettinyt, että
aavistimmeko tulevan, kun tuntui olevan kova kiire tutustua toiseen ja toisen
ajatuksiin. Oikeassa elämässä tästä on kai turha etsiä mitään mystiikkaa. Totuus
on varsin arkinen ja tylsä. Minä olin kipeästi aikuista juttuseuraa vailla ja Annu
kaipasi normaalia elämää ympärilleen vankilan jäljiltä. Annu järjesteli kotiaan
ja odotteli, että lapset palaisivat kotiin. Toisin kuitenkin kävi.
Olen käynyt
vankilassa tapaamassa Annua viime huhtikuusta lähtien pari kertaa kuukaudessa,
tasan 40 minuuttia kerrallaan. Vankilavierailujen rutiinit ovat tulleet jo tutuiksi
ja kaikki sujuu aina turvallisesti samalla kaavalla. Silti vatsaa kouraisee joka
kerta, kun menen vankilan portista sisään. Siinä on jotain hiukan kammottavaa,
samaan tapaan kuin sireenien äänessä ja sairaalan hajussa.
Tunnelmat vaihtelevat
tapaamisten aikana laidasta laitaan lasin molemmin puolin. Toisinaan pleksi,
vartijan läsnäolo ja koko vankila unohtuu. Jutustellaan kuin ennen, kun
kahviteltiin meidän keittiössä tai olohuoneen lattialla. Pienen hetken toiveet tulevaisuudesta
ovat suuria ja maailma täynnä mahdollisuuksia. Kunnes jompikumpi vilkaisee
hermostuneesti kelloon, mitä ehditään vielä ennen kuin aika loppuu. Ajatus
katkeaa ja hetkeen ei kumpikaan osaa sanoa mitään. Vankilan kello havahduttaa meidät
väkisin todellisuuteen, jossa toiveikkuus laimenee ja mahdollisuudet ovat
rajalliset. Annua painaa valtava huoli lapsista ja iso ikävä heitä kaikkia. Mitään
lohdutuksen sanoja ei sellaiseen hätään ole olemassa. Toisaalta sanoja ei aina tarvita.
Me tiedämme. Naiset tietävät kyllä. Äidillä on huoli lapsista. Äidillä on
lapsia ikävä. Äiti haluaisi ottaa lapset syliinsä, halata ja kuiskia loputtomiin
kuinka paljon heitä rakastaa. Joku päivä vielä, uskothan? Siihen asti yritä
jaksaa. Ei, vaan lupaa, että jaksat. Lupaathan. ”Vierailu päättyy!” Vartijan
ääni kajahtaa korviin - aina yhtä yllättäen.
