torstai 11. huhtikuuta 2013

Matkalla

Tein junamatkan, jonka aluksi lueskelin erään tuttavani kanssa käymääni kirjeenvaihtoa. Olen säästänyt kaikki kirjeenvaihtokavereideni, tuttavien, ystävien, entisten ja nykyisten heilojen kirjeet ja tämänkin nyt puheena olevan tuttavan kanssa olen ollut yhteyksissä lähinnä kirjallisesti, joten yli kymmenenkin vuotta vanhat jutut löytyvät kaikki dokumentoituina. Tämän ihmisen elämää ja mielenkiinnon kohteita löytyy myös tietokoneelle kuvina ja teksteinä tallennettuina vuosien varrelta tosi paljon; paljon normaali-ihmistä enemmän; ja löytyypä myös äänitettyä materiaalia hänen elämästään sellaiset määrät, että kaiken läpi käymiseen menisi takuulla viikkotolkulla aikaa. Tuttavani on myös pitänyt päiväkirjaa, joten jopa hänen ajatuksiaan löytyy dokumentoituina.

Matkan aikana sain tilaisuuden puhua tuttavastani eräiden ihmisten kanssa, joista osa väitti hänen tehneen tekoja, jotka ovat täysin ristiriidassa sen valtavan aineiston kanssa, mikä tuttavani elämästä on dokumentoitunut ja dokumentoitu vuosien varrella. Osa kuulijoistani oli uteliaita tietämään, millainen tämä tuttavani oikein on ihmisenä. Erityisen kiinnostuneita tunnuttiin olevan siitä, kuinka hyvin tunnen hänet. Tätä kirjoittaessani minulle valkeni, että itse asiassa toisen tuntemisella tarkoitetaan varmaankin noin yleisesti ottaen sitä, että kuinka hyvin osaisin ennustaa, miten henkilö toimii missäkin tilanteessa; tai ainakin tämä voisi olla yksi tapa lähestyä toisen tuntemista. Eikö totta?

Itse olen joskus hämmästyttänyt jopa itseni tuon tuntemisasian suhteen. Etukäteen ajatellen olisin nimittäin kuvitellut tietyssä tilanteessa tuntevani, ajattelevani ja toimivani tietyllä tapaa, mutta sitten kun olen tuohon tilanteeseen sattumalta joutunut, olenkin tuntenut, ajatellut ja toiminut aivan toisella tapaa. Miten siis voi kenestäkään sanoa tuntevansa tämän, kun ei toisinaan tunne edes itseään?

Edellä olevan tietäen en olekaan ollut kiinnostunut vakuuttamaan ketään siitä, että tunnen sataprosenttisesti tuttavani ja siten voin olla varma, että tietäisin mitä hän tulee milloinkin tekemään. Sen sijaan kerron mielelläni ihan tosiasioita menneestä ja siitä miten hän on todistettavasti menetellyt missäkin tilanteessa ja mitkä asiat ovat todistettavasti hänelle tärkeitä. Kenen tahansa tuttavani asioiden kanssa tekemisissä olevan ihmisen olisi itse asiassa todella helppoa tutustua häneen sen materiaalin välityksellä, joka hänestä ja hänen elämästään on olemassa, jolloin ei tarvitsisi tulla minulta tivaamaan, kuinka hyvin tunnen hänet, vaan voisi tehdä ihan omat johtopäätökset ihan sen saman materiaalin pohjalta, jonka perusteella minäkin olen omani tehnyt.

Entä olivatko kuulijani kiinnostuneita tosiasioista? Se jää nähtäväksi. Entä olivatko kuulijani kiinnostuneita siitä materiaalista, joka tuttavasti on olemassa? Sekin jää nähtäväksi. Mutta sen tiedän, että osa kyseisistä henkilöistä ei ole lainkaan kiinnostuneita ottamaan selvää siitä, millainen ihminen tuttavani on ja mikä on hänelle tärkeää. Eivät he ole myöskään kiinnostuneita siitä mitä tuttavani on tehnyt tai ollut tekemättä. Nämä asiat päättelen siitä, että he eivät halua tutustua saatavilla olevaan materiaaliin. Mutta yhdestä asiasta he ovat kiinnostuneita: syyttämisestä. Tämän puolestaan päättelen siitä tosiasiasta, että he esittävät paljon syytteitä. Ihminen joka esittää syytöksiä, muttei halua tutustua materiaaliin, jonka perusteella voisi päätellä syytteiden todenperäisyyden, ei ole kiinnostunut syyllisyydestä tai syyttömyydestä, vaan syyttämisestä. En tunne näitä ihmisiä sen tarkemmin, joten en tiedä mikä muu heitä kiinnostaa tai millaisia ihmisiä he muutoin ovat, mutta edellä olevat päätelmäni olen tehnyt heitän toimintansa pohjalta ja omiin havaintoihini perustuen.

Monille saattaa tulla yllätyksenä, että syyttämisestä kiinnostuneet ihmiset eivätkään itse asiassa ole kiinnostuneita syyllisyydestä tai syyttömyydestä, olemmehan jotenkin naivisti kasvatettuja kuvittelemaan, että syyttäminen, syyllisyys ja syyttömyys liittyvät olennaisesti toisiinsa siten, että syyllisiä syytetään ja syyttömiä ei syytetä. Itseltäni tällainen naivius karisi jo nuorena tyttönä, mutta ilmeisesti tämä on yksi yleisimpiä harhaluuloja, jotka ovat vallalla. Mutta ajatelkaa nyt itsekin: jos syyttömiä ei syytettäisi, niin eläisimme utopiassa (haavemaailma). Syyttäminen laaja-alaisesti tarkastaltuna tarkoittaa ilmiötä, jossa jonkun väitetään tehneen jotain tai olevan jonkinlainen. Utopiassa kukaan ei väittäisi kenenkään tehneen asioita, joita tämä ei ole oikeasti tehnyt eikä kukaan myöskään väittäisi kenenkään olevan toisenlainen kuin mitä hän todellisuudessa on. Näin ollen ei myöskään esiintyisi viattomien kiusaamista. Kuulostaako siltä, että eläisimme tällaisessa maailmassa, jossa viattomia ei kiustata tai ihmisiä haukuta milloin milläkin pilkkanimillä, vaikka heidän ainoa rikoksensa onkin olemassa olo ja se, että he nyt vaan sattuvat olemaan sopivia kohteita kiusaajille.

Nyt täytyy todeta, että sen verran tunnen itseäni, että jos aikoisin esittää jostakin ihmisestä syytöksiä, jotka pilaavat hänen ja hänen läheistensä elämän, niin varmistaisin kaikin käytettävissä olevin keinoin, että esittämäni syytökset pitävät paikkansa, ja että kyseinen ihminen on oikeasti ansainnut tulla kivitetyksi. Hämmästyttävää on huomata, että näin eivät suinkaan kaikki menettele. Paitsi nettipalstalle nimettöminä kirjoittavat ihmiset,  niin myös useat viranomaiset noudattavat näköjään elämässään aivan toisenlaisia periaatteita.

Tästä pääsenkin pohtimaan: millainen ihminen KYKENEE kivittämään toisen, eikä ole edes KIINNOSTUNUT ottamaan selvää siitä, ansaitseeko ihminen tulla kivitetyksi? Ymmärrän, että jos tietoa ei ole tarjolla, niin on pakko tehdä jonkin verran musta-tuntuu-päätelmiä, mutta silloinkin jättäisin mieluummin kivittämättä syyllisen kuin ottaisin tietoisen riskin syyttömän kivittämisestä. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että kun tietoa on tarjolla yllin kyllin niin ei edes haluta tutustua olemassa olevaan materiaaliin, josta selviäisi, mikä on totta ja mikä ei. Miten ihmeessä nämä ihmiset nukkuvat yönsä? Eikö heillä ole ollenkaan omaatuntoa? Ovatko he niin kylmiä, että heitä ei liikuta kaikki se tuho, mitä he saavat aikaan muiden elämässä? Vai ovatko he paitsi kylmiä niin myös kykenemättömiä tekemään havaintoja ja käsittelemään faktoja? Vaikea sanoa näin vähällä kokemuksella ko. henkilöistä, mutta tällaisia kysymyksiä pakostakin herää heidän toimintaansa jonkin verran seurattuani.

Luin erästä tanskalaista dekkaria, jonka päähenkilö-poliisi koki karmeita tunnontuskia sen vuoksi, että oli aikanaan tutkinut erästä murhaa ja päätynyt pitämään syyllisenä henkilöä, joka myöhemmin osoittautukin syyttömäksi. Syytön teki itsemurhan ennen kuin hänet ehdittiin virallisesti asettaa syytteeseen. Tietäen sen kuinka raskasta itselleni olisi omilla toimillani pilata jonkun toisen elämä, ihmettelen sitä, eivätkö kaikki tunnekaan näin? Eivätkö kaikki varokaan pilaamasta viattomien elämää tahallaan tai vahingossa. Vastaus on: eivät todellakaan. Suomikin on pullollaan koulu- ja työpaikkakiusaajia, viattomien päälle potentiaalisesti kaahaavia rattijuoppoja ja muita riskikäyttäytyjiä, jotka eivät etukäteen ole kiinnostuneita siitä, millaista tuhoa heidän tekemisensä aiheuttavat tai saattavat aiheuttaa viattomille ihmisille. Itse pelkään omaatuntoani siinä määrin, että varon visusti kivittämästä mutu-fiiliksellä vastaantulijoita ja toivoisin ominaisuuden olevan yleisempikin.







2 kommenttia:

  1. Kiitos hyvästä blogista. Tässä tulee esiin tämä inhimillinen puoli myös, läpi kaiken mediasirkuksen.

    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä tekstistä! Väärät todistukset ovat varastaneet toisilta elämän.

    VastaaPoista