Yritin ensin kirjoittaa, taas kerran tosiasioita, mutta pyyhin kaiken tekstin pois. Tässä Annelin ja Jensin jutussa ei millään tosiasioilla ole mitään merkitystä. Siispä kerron vain tunteistani kuultuni, että hovioikeus oli tuominnut Annelin ja Jensin seksuaalirikoksista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Tosin tunteetkin ovat todellisia, joten tosiasia on, että en tuntenut mitään luettuani tuomiosta. Olen tosi helpottunut siitä, että en vaipunut epätoivoon, alkanut parkua ääneen, nauranut hillittömästi tai reagoinut millään muullakaan tavalla, joita saatetaan pitää niin kutsuttuina oikeina tapoina silloin, kun ihminen kuulee järkyttävän uutisen.
Olen pannut merkille, että oma puolustusreaktioni sellaisiin asioihin, jotka ovat todella ikäviä, mutta joille en itse katso enää voivani tehdä mitään on, että lakkaan tuntemasta mitään. Se on siis itselläni se äärimmäisin, viimeinen tapa reagoida, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ennen tuota vaihetta käyn läpi ärtymyksen, turhautumisen, epätoivon, vihan ja surun kaltaisia tunteita ja jos prosessi vain pitkittyy ja alkaa näyttää siltä, että mitkään tunteeni tai tekemiseni eivät ratkaise ongelmaa, kytkeytyvät tunteet pois päältä. Loistava ominaisuus, joka on varmaankin vuosituhansien kuluessa kehittynyt ihmisille, jotta he kykenisivät parhaalla mahdollisella tavalla jatkamaan elämäänsä, siinäkin tapauksessa, että kohtaavat ylivoimaisen suuria ongelmia, joita eivät itse kykene omalla toiminnallaan ratkaisemaan.
Niin kauan kuin minulla oli toivoa että totuus tajutaan, tunsin myös epätoivoa, äärimmäistä turhautumista ja huolta. Nyt kun olen menettänyt toivoni, ovat myös kadonneet tunteet, joiden ajamina olen yrittänyt osaltani auttaa tuomaan julki totuutta tässä asiassa, jossa totuus on piilottu lakipykälien taakse. Nyt on vain jäljellä enää tunteeton tila. Totuuden hautaamisen kanssa hautaan laskettiin myös epätoivoni. Ja jäljellä ei ole mitään.
